tiistai 30. joulukuuta 2014

All I wanted for Christmas...



Joululoma oli ja meni. Hitaat päivät tosin jatkuu vielä vähän.

Joulu(loma) oli kutakuinkin juuri sellainen kuin ajattelin sen olevan. Sohvannurkkaa, kaks kirjaa, paljon teetä ja hyvää ruokaa, suklaatakin vähän. Jouluaattona ja -päivänä äiti ja isä, joulupäivän illasta eteenpäin muutaman päivän verran ihana siskokin pienen perheensä kanssa. Erityisesti on mainittava isän lahjaksi saama kauko-ohjattava videokameralla varustettu helikopteri ja 2-vuotiaan toivoma traktoriajelu. No, helikopteri ei vielä kovin hallitusti lennellyt eikä 2-vuotias sinne traktorin kyytin kovin paljon uskaltanut, mutta olipa hauskaa silti. Myös 500 palan palapeli ja kolmen lautapelin lajitelma toi viihdettä ajankuluun.


Kaksi viimeistä lomapäivää oli pyhitetty oleilulle omassa kattohuoneistossa. Elämyksiä siihen sohvannurkkaelämään tarjoili Game of Thronesin neloskauden ekat jaksot ja Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilas. Ainakin jälkimmäisestä lisää vielä vähän myöhemmin.

Nyt siis eletään joululoman jälkeistä elämää, hajanaista viikkoa, hitaita päiviä. Tänään oli töitä; tilastointia ja toimintakertomusta. Numeroiden pyörittelyä. Ja sen ihmettelyä, että miksi se on joka vuosi vähän epävarmaa, vähän sinne päin, vähän hankalaa. Vähän piti myös ajatella tulevan viikonlopun puuhia, leirielämää kun on perjantai-illasta eteenpäin luvassa. Mutta sitä ennen vielä seuraavien kahden päivän aika jotenkin jaettuna lähinnä ystävän seuran ja hiljaisen kotielämän kesken. Ja hiljaisen kotielämän keskeltä jokunen ajatus myös menneelle vuodelle.


maanantai 22. joulukuuta 2014

Lomaodotuksia



Joululoma.

Jostain syystä joulun aika tuntuu mielessä pidemmältä kuin se oikeasti on. Kun viime viikolla töissä valmisteltiin alkuvuoden juttua, ajatteli jotenkin, että onhan tässä vielä aikaa, vaikka todellisuudessa aikaa oli vain muutama viikko ja asioilla oikeastaan vähän kiirekin.

Mutta ehkä se kuitenkin on niin, että oma rytmi hidastuu joulun aikaan. Ja toisin kuin vaikkapa viikkojen mittaiselle kesälomalle, joululomalle ei tänäkään vuonna tullut tehtyä mitään to-do -listaa. Kun kesällä lämpö ja aurinko ja vesisade ja useampi viikko kulutettavaa aikaa houkuttelevat käyttämään päiviä tehokkaasti seikkailemiseen - ainakin siinä ja siinä museossa olis kiva käydä ja joku kesäretki tehdä ja jäätelöä syödä ja puistossa mansikoita - niin joulun aikaan pimeys ja kynttilät kutsuvat käpertymään kirjan ja teekupin kanssa sohvan nurkkaan viltin alle ja pysymään siellä kunnes vuosi on vaihtunut. Ei mitään muita odotuksia ja suunnitelmia. Maailma saa hetken aikaa olla hidas, melkein pysähtynyt.

Huomenna pakkaan itseni oletettavasti muutaman muun tyypin kanssa samaan junaan ja suuntaan joulun viettoon lapsuuden kotikonnuille. Mukaan mukavia kotoiluvaatteita ja ainakin kaksi kirjaa. Ehkä myös sukankutimet. Sohvannurkka sielläkin on, ja toivottavasti ainakin joiksikin hitaiksi hetkiksi sen ehdin myös vallata.

perjantai 19. joulukuuta 2014

Joskus on sellaisia päiviä...

... että aamuyöllä tuijottaa ikkunan takana tippuvaa vesisadetta, vaikka pitäisi vielä nukkua.
... että elämän rytmi sotkee lounastauon ja lounas muuttuu päivälliseksi.
... että ruokakaupasta kotiin kävellessä ihmettelee sitä kummallista tunnetta, kun ei tarttekaan olla menossa loppupäivänä yhtään mihinkään.
... että oman kodin sohvan nurkasta ystävän auton etupenkille soitettu puhelu on rakkautta.
... että joululoma on enää yhden päivän päässä.

lauantai 13. joulukuuta 2014

Rimakauhua ja rakkautta

Tänä syksynä se tapahtui. Löysin takaisin vanhan rakkauden pariin. Useamman vuoden toivomisen ja etsinnän jälkeen löytyi mahdollisuus laittaa luistimet jalkaan ja palata jäälle.

Lauantaiaamuisin uhmaan aamukiukkua ja herään ennen seitsemää ollakseni kahdeksalta luistimet jalassa jäähallin jäällä. Ja kun motivaatio on riittävän korkealla, ei aikainen aamu oikeastaan haittaa yhtään.

Ensimmäisellä harjoituskerralla rätkähdin mahalleni jäähän niin että ilmat pölähti keuhkoista pihalle, enkä voinut muuta kuin nauraa, koska niin riemullista oli jälleen kohdata jäähallin hyvän jään kanssa. No oikeasti, ei niitä lähikosketuksia kovan jään kanssa ole kyllä ollut ikävä, mutta sekin kuuluu välillä lajiin. Ja komeita mustelmia on tänä syksynä kertynytkin ihan kiitettävästi.

Olen huomannut, että perusluistelutaidon lisäksi vähän vaikeampiakin juttuja on lapsuuden jäällä vietettyjen tuntien jäljiltä kyllä jossakin selkäytimessä olemassa, mutta niiden esiin etsiminen vaatii vaivaa. Ja uskallusta. Enhän toki ole enää se 12-vuotias tyttönen, joka hyppäsi akselin tuosta vaan ja pyöritti piruetteja toinen toisensa perään ilman merkkiäkään siitä, että pää oli piruetin jälkeen ihan pyörällä. Parasta tässä onkin itsensä haastaminen ja omien rajojen koettelu. On selvästi jälleen paljon opittavaa ja pelottaa välillä ihan hulluna. Jaa mitenkäs tässä terän päällä nyt pitikään se painopiste olla? Ja miten muka uskallan tuosta vaan hypätä kokonaisen kierroksen? Sehän vaatii vauhtia ja piikkien käyttöä ja ja ja... Ja kuinka palkitsevaa se sitten onkaan, kun useamman treenikerran ja usean epäonnistuneen yrityksen jälkeen kaksoiskolmonen kääntyy vihdoin täydellisesti yhden jalan varassa ja salchowin ponnistusjälki jäässä on kuin suoraan oppikirjasta. Vaikka vauhti ei ole kovin kova eikä hypyt kovin lennokkaita, niin tuntuu mukavalta huomata, että minun kroppani pystyy tähänkin vielä. 

Ja ennen kaikkea parasta on se, että poissa ovat lapsuuden suorituspaineet ja valmentajan painostus parempiin suorituksiin. Nyt olennaista on hauskan pitäminen, liikkumisen riemu ja toisten kannustaminen. Harjoitusmusiikin kanssa jäällä kilpaa raikaa nauru.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Unohtamisesta ja elämän pienistä virheistä

Menetän yöunet hermoillessa. Kun huomaan mokanneeni jonkun asian ja tiedän, että asialle voi tehdä jotain vasta seuraavana päivänä, on varmaa, että yöunet on hukassa. Pyörin ja hyörin, heräilen ja käyn kierroksilla. Muistan sen tunteen. Mutta en juuri nyt muista yhtään sellaista kämmäystä, joka sen tunteen aiheutti.

Kun se moka sitten tapahtuu, lohdutan itseäni niinä unettomina iltoina sillä, että parin viikon päästä tälläkään ei ole enää mitään väliä. Todennäköistä on, ettei sekään moka ollut niin iso, etteikö sitä voisi korjata. Koska suurin osa virheistä on elämän mittakaavassa pieniä virheitä. Pian on sanottu anteeksi tai soitettu puhelu tai korjattu pieleen mennyt asia niinkuin se on korjata täytynyt. Ja asia on järjestelty ja on siirrytty eteenpäin. Elämä menee eteenpäin. Mutta tunnolliselle ihmiselle, joka järjestelmällisesti yleensä hoitaa sen mitä pitää, virhe on ravisteleva. Se ei ole "näitä tapahtuu, ei haittaa" -juttu. Kyllä haittaa. Niin kauan, että virheen saa korjattua. Ja vielä vähän sen jälkeenkin. Tunnollista minää hävettää, että saatoinkin niin kämmätä. Usein kyseessä on unohtaminen tai väärinymmärrys. Se että tietämättömyyttään ja joskus huolimattomuuttaan teki tai sanoi jotakin pieleen.

"Ole itsellesi armollinen äläkä vaadi itseltäsi täydellisyyttä." Niin olenkin enkä vaadikaan. Olen armollinen siinä, että yritän olla ottamatta vastuulleni asioita, jos ne eivät mahdu to-do -listalleni. Voin antaa periksi ja voin toisinaan mennä sieltä missä aita on matalalla. Vähän sinnepäin. Ja osaan antaa anteeksi. Itsellenikin, vaikka se on kaikkein vaikeinta. 

Mutta unohtaminen. Se vatsasta kouraiseva tunne kun tajuaa, että "ainiin!". Kun en ole tehnyt sitä mitä lupasin.

Tänään en ole huomanut unohtaneeni mitään tärkeää.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Oi aikoja, oi tapoja!

Miulle on muodostunut joulutapa. Tai joulun ajan tapa. Se juttu, jonka jälkeen yleensä aina viimeistään löytyy joulumieli. Tai jonka jälkeen on olo, että tärkeä palanen joulua on taas löytynyt. Tänä vuonna se palanen oli kuunneltavissa ja katseltavissa eilen.


Lippu konserttiin oli odottamassa jääkaapin ovessa syyskuun alkupuolelta asti ja hyvä niin. Ilta oli nimittäin loppuunmyyty. Hyvinkääsalissa katsomon ensimmäiset rivit ovat permannolla samassa tasossa ja joskus siellä keskemmällä istuneena olen todennut, että edessä istuvan niskaa saattaa vähän häiritä näkemistä. Tällä kertaa ostin lippuni katsomon nousevan osan etuosaan. Ja keskelle, tietenkin. Paikka oli täydellinen vaikka nämä kännykkäkamerakuvat ei ihan parasta oikeutta asialle teekään.


Mitä konserttiin sitten tulee, niin tämä a cappella -lauluyhtye on aivan loistava. Viiden laulajan taidot ihastuttavat joka kerta. Erityisen suuren vaikutuksen kerta toisensa jälkeen tekee bassolaulajan matalaakin matalampi ääniala. Voisin kuvitella, että yhtye myös kuule tästä usein, niin erityinen lahja se on. Pidän myös siitä, että tällä joukolla ei tunnu pipo kiristävän kovinkaan paljon. Musiikkia tehdään taidolla ja huolella, mutta pilke silmäkulmassa.
Esitykset ovat yleensä myös aina visuaalisesti kauniita. Niin tälläkin kertaa. Simppelit lavasteet, hyvä valosuunnittelu ja laulujen tunnelmiin sopivat koreografiat tekevät konsertista kiinnostavan.
Mutta eniten arvostan kuitenkin sovituksia, joita yhtye biiseistä tekee. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon vaikka se, että joululaulujen klassikko "Joulukirkkoon" eli se "Kello löi jo viisi" on yksi niistä joululauluista, joita en ole voinut koskaan sietää. Ja sitten tulivat nämä viisi laulajaa:


Hymyilyttävän hyvä sovitus! Sietämättömästä tuli kerta heitolla yksi suosikeista! (Mutta tietysti vain tästä versiosta. Ne muut versiot on edelleen sietämättömiä. :D )

Mutta kyllä sen joulun palasen lopulta kruunaa tämä, johon tänäkin vuonna konsertti päättyi:


Club For Five. Yksinkertaisesti parasta.